perjantai 25. marraskuuta 2016

"Hiljaisuus, kamerat käy!" Joulukalenterikuvauksia

Tiistai oli kuvauspäivä.

Tallensimme pieniä hetkiä näytelmiemme henkilöiden elämästä ja jouluvalmisteluista.  Julkaisemme ne ensi kuussa joulukalenterin muodossa.

Tuo joulukalenteriajatus virisi jo viime vuonna, mutta tänä vuonna meillä oli aikaa myös toteuttaa se. Sovimme, että yksi päivä varataan kuvauksia varten ja kuvataan niin paljon, että saadaan suurin osa purkkiin. Onneksi tyttäreni suostui kuvausassistentiksi ja luottonäyttelijämme Sari tuli tekemään muutaman luukun myös.  Sari on esiintynyt näytelmissämme Kylmä tytär ja Urheiluhullu.

Osa noista joulutarinoistamme on tarkasti käsikirjoitettuja, osa mennään improvisoiden.
Uskallanpa väittää, että katsoja ei tiedä, mitkä luukut ovat käsikirjoitettuja mitkä improttuja.

Tiistaiaamuna Suvi tuli meille videokameran ja tarpeistolaukun kanssa. (Mieheni pakeni paikalta, koska arvasi,että huushollissa ei tänään tulisi olemaan minkäänlaista rauhaa)

Kun alettiin järjestää kuvauspaikkoja, niin kylläpä tuo 84 m2:n asuntokin rupesi tuntumaan ahtaalta.
Ensin lavastettiin työhuoneeseen Kemppaisen pesula. Siihen tarvittiin räsymattoja valkoista seinää peittämään sekä kirpparilta ostamani kulunut tuoli, jota en ole vielä ehtinyt kunnostaa.
Rajaukset piti tehdä tiukoiksi, ettei mitään asiaankuulumatonta näkyisi videolla.

Kemppaisen pesulan naiset kesällä 2015. Kuva: Vilja Pylsy

Olohuoneemme nojatuolit ja pöytä sopivat vaivattomaksi roolihenkilöiden keskustelunurkaksi, mutta Urheiluhullu-näytelmästä tuttua kuntosalia varten piti taulut ottaa pois seiniltä ja työntää sohva käytävälle. Ja sitten  taas  sohva siirtää vanhalle paikalleen, että käytävälle saatiin Kylmä tytär -näytelmän taukotila.
Edessä "kuntosalia", takana "pesula".


Keittiö toimitti työhuoneen kahvihuoneen virkaa ja välillä Beritin keittiötä ja välillä taas Ritan keittiötä. Muutosta haettiin pöytäliinoilla ja muulla rekvisiitalla.

Kuvauspäivä oli rankka, mutta välillä kyllä naurettiinkin.
Suvi kuvaa ja hänen kädenjälkensä näkyy myös editoinnissa. 


 Joulukalenteri on meille tapa puhaltaa vielä kerran henki rakkaiksi käyneisiin roolihenkilöihimme. Samalla joulukalenteri on myös ISO KIITOS ja HYVÄN JOULUN TOIVOTUS asiakkaillemme!

 Hyvää joulun odotusta....ensimmäisen luukun saa avata vasta joulukuun 1.päivä.

Reija





tiistai 22. marraskuuta 2016

”Eipäs hohotella täällä yleisössä, enhän mä tästä varmaan muutenkaan mitään ymmärrä” –Yleisön merkitys esiintyjälle.



Tulossa hyvin harjoiteltu ja hiottu näytelmä. Loistava käsikirjoitus, näyttelijät, ohjaus. Mahtavat valot ja musiikki. Hiljaisuus. Esitys alkaa. Kaikki pidättävät hengitystään. Aplodit.
Pimeydessä läpyttää kolme epävarmaa käsiparia. He lähtevät. 


AAAAARRRRRRGGGHHH!!! Melkein pää räjähtää! Voi sitä pettymyksen määrää. Kaikki tehty työ tuntuu onnettoman tyhmältä ja arvottomalta. Esitystä ei ole, jos ei ole yleisöä.

Toisaalta on väärin mennä sanomaan, että hyvä yleisö on runsaslukuinen. Joskus hyvä yleisö voi olla vain kymmenen ihmistä, jotka elävät tarinan mukana, ja jotka REAGOIVAT. Ei ole mitään kauheampaa kuin esiintyä yleisölle, joka ei reagoi mitenkään. Ei mitenkään. Sama ilme naamalla läpi esityksen, ei väliaika-aplodeja ei mitään. Silloin pitää vain yrittää pitää kiinni sovituista asioista, esittää siten miten on harjoiteltu. Ehkä yleisössä on joku, joka todella nauttii jaa saa esityksestä jotain. Siksi on vedettävä vaan vaikka se olisi yhtä tuskaa.



Joskus tuntuu myös siltä, että jotkut ihmiset ajattelevat, että nyt kun ollaan tultu katsomaan tätä näytelmää, niin nyt ei sovi hohotella tai taputtaa kesken esityksen, jotta esiintyjät eivät häiriinny. Ei me häiriinnytä (ollaan ehkä jo muutenkin pikkasen häiriintyneitä yksilöitä). Siitä se draivi ja tekemisen meininki syntyy, kun yleisö reagoi ja elää. Siten mekin olemme parempia esiintyjiä yleisölle. Molempi parempi. 



Vaikka on sekin totta, että kaikki meidän mielestä hauska ei ole yleisön mielestä hauskaa. Siihenkin täytyy varautua. Voin todella kertoa, kun esitimme tässä taannoin räätälöidyn HAUSKAN näytelmän asiakkaan tilauksesta ja oikeastaan KUKAAN yleisöstä ei nauranut, silloin piti oikeasti analysoida ja pohtia kauan sitä, mikä meni pieleen. Oli aivan kauheaa replikoida omia, omasta mielestämme hauskoja, repliikkejä, kun edessä istui betonikasvoja. Uskon, että osa hahmoni persoonaakin katosi jonnekin sinne sumuisten katseiden taa, ja mietimme vain Reijan kanssa lavalla, että milloin tämä loppuu. Tiedän, on väärin ajatella niin. Tai en tiedä onko se väärin. Kai esiintymistä rakastavakin voi joskus tuntea olonsa epämukavaksi lavalla?

Liveyleisölle näytteleminen on peliä näyttelijöiden ja yleisön kesken. Parhaassa tapauksessa yleisöstä saa niin paljon virtaa omaan esiintymiseen, että tilanteesta ei tahtoisi poistua koskaan. Ehkä juuri siitä syystä laimeat esitykset jäytävät mieltä enemmän kun tietää, miltä hyvä esitys tuntuu. Kontrasti on niin suuri. Mutta pettymyksen tunteisiinkin on hyvä tottua ja opetella käsittelemään ne.

Me olemme Drama Queen Oy:ssä nähneet omissa teatterituotannoissamme kaikkien esitysten eteen äärettömän paljon vaivaa. Niitä mietitään, pyöritellään, tehdäänkin toisin ja ideoidaan koko ajan, jotta niistä tulee meidän taidoilla parhaita mahdollisia esityksiä. Itse usein rakastun esityksiin. Pitkien näytelmien kohdalla koko tuotanto kestää niin kauan, että niihin kiintyy. Ajatukset pyörivät esityksen ympärillä vapaa-ajallakin. Sitten kun esityskausi alkaa, odotukset ovat aina korkealla. Tästä tulee hyvä. Tämä vetää katsojia. Uskoa pitää olla. Muuten tätä työtä ei voisi tehdäkään. Mutta sitten jos jokainen näytös on muutaman katsojan varassa, usko alkaa hiipua. Sitä epäilee itseään, käsikirjoitusta, tekniikkaa. Markkinointi on kuitenkin asia, johon meidänkin täytyisi panostaa aina vain enemmän. 



Miksi ihmisiä ei tule? Onko syynä se, että heitä ei kiinnosta vai se, että he eivät usko meidän tekevän hyvää teatteria. Varmasti on niitä, jotka eivät tykkää meistä tekijöinä. Se on ihan ok. Ja joskus myös epäonnistumme. Teatteri on herkkä laji ja sille pitää antautua, muuten näyttelemisestä tulee falskia, ja sen yleisö huomaa.

Syy yleisön vähyyteen löytyy ainakin markkinoinnista. Mutta mistä helkkarista sitä tietää, mikä kanava tavoittaa kiinnostuneet? Eikä se auta, että joku on kiinnostunut. Siitä on vielä aika pitkä matka siihen, että kiinnostunut tulee oikeasti paikanpäälle, ostaa lipun ja katsoo näytelmän. Lipun hinta voi olla myös yksi syy, mutta meillä halvemmat liput tarkoittaisivat sitä, että me emme saisi työstämme palkkaa. Eihän putkimieskään vain huvikseen niitä hommia tee. Kyllä se palkkaa haluaa. 

Vai onko syynä se, että ihmisiä ei kiinnosta teatteri? Kiinnostaako heitä enemmän vaikkapa urheilu? Vai kotisohva? Vai onko syynä se, että näytelmää esitetään liian lähellä? Ei kotikylän tekijöistä ole mihinkään, ei kannata mennä vaikka kävellen päästäisiin. Vai se, että teatterin ajatellaan olevan jotain niin fiiniä ja hienoa, että lähes puku päällä pitää tulla, olla nätisti, keskustella väliajalla kultturellisti muiden kanssa, kulkea käsi selän takana, pokkuroida ja lähteä näytöksen jälkeen arvokkaasti kotiin?

Arvon lukija. Lupaan, että voit tulla katsomaan ihan omana itsenäsi. Niissä vaatteissa missä tykkäät olla, yksin tai seurassa, vaikka et olisi näytelmän aiheestakaan kiinnostunut, se voi silti olla mielenkiintoinen ja herättää uusia ajatuksia. On se ainakin poikkeus arkeen. Eikä sinun tarvitse ajatella, että et kuitenkaan mitään näytelmästä ymmärrä. Ymmärrät tasan yhtä paljon kuin katsoisit kotona elokuvaa. Jos joskus olet käynyt teatterissa, etkä pitänyt siitä, niin se ei kerro mitään muista näytelmistä. 

Anna teatterille mahdollisuus. 

-Suvi

perjantai 18. marraskuuta 2016

Ota lapsi mukaan töihin -päivä

Tänään on ensimmäinen, virallinen Ota lapsi mukaan töihin -päivä.

Minun lapsuudessani ei tällaista päivää vietetty ja turhaa se olisi ollutkin, sillä maatalossa kasvaneena isän ja äidin hommat tulivat pienestä pitäen tutuksi. Ja oikeisiin töihin pääsi itsekin heti, kun kynnelle kykeni. Sai ruohostaa vasikoille, täyttää laitumella olevien lehmien vesisaaveja, kasvimaan kitkemisestä nyt puhumattakaan. (Voitte kommenteissa kysyä tarkemmin, mikäli em. maatalon työt ovat teille tuntemattomia)

Freelance ohjaajana omat lapseni pääsivät seuraamaan harrastajanäyttelijöiden harjoituksia mm. Kauhajoen Lustiteatterissa.
Tuolloin 8-vuotias poikani istui vieressäni ja seurasi tarkasti, mitä näyttämöllä tapahtui.
Välillä vierestäni kuului kuiskaus: "Meneekö oikein?"
Pedantin pojan mielestä repliikit tuli tietenkin lausua täsmälleen niin kuin ne oli käsikirjoitukseen kirjoitettu.

Vuotta myöhemmin poika esiintyi jo itsekin Lustiteatterin näyttämöllä. Hän pelasti pienellä roolillaan käsikirjoitukseni puutteet. Näytelmässäni Meidän Matti soittaa poika esitti lehtimyyjää, jonka ainoa repliikki oli: "Ostakaa lehti, sota on syttynyt!" Hienosti poika roolinsa veti.

Myös tyttäreni on debytoinut näyttämöllä äitinsä ohjauksessa.
Hänellä oli nuoren Linan rooli virsirunoilija Lina Sandellista kertovassa näytelmässä Laulut, jotka olet minulle antanut. (Sandellin kynästä ovat lähtenyt mm. virsi Päivä vain ja hetki kerrallansa)
Näytelmä esitettiin Kauhajoen evankelisella opistolla Opistopäivillä opistoystävien voimin.

Oman lapsen ohjaaminen on mielestäni ollut helppoa, sillä äitinä tietysti tunnen lapseni ja tiedän, kuinka paljon voin vaatia ja näen, milloin lapsi väsyy liikaa.

On myös ehdottomasti tärkeää, että koko tiimi on ottanut jälkikasvuni hyvin vastaan, kehunut ja kannustanut.  Lapselta on vaadittu myös kärsivällisyyttä olla hiljaa ja tyytyä piirtelemiseen tai lukemiseen, silloin kun äiti on keskittynyt aikuisten ohjaamiseen. On tämä kuitenkin ollut laatuaikaa lapsen kanssa.

Helsingin Sanomien jutussa pähkäillään, mitä lapset voivat vanhempien työpaikalla tehdä.
http://www.hs.fi/kotimaa/a1479362905409

Minusta lapset voivat tehdä työpaikalla sitä, mitä vanhempikin eli töitä!

 Reija











tiistai 15. marraskuuta 2016

Laulamisen ILO



Oma ääni on hirvittävän henkilökohtainen asia. Ääni tulee sinusta, se on osa sinua. Joten nauti siitä. Kehitä sitä, vaali sitä ja muista:
äänesi on ainutlaatuinen.


On tutkittu juttu, että varsinkin kuorolaululla on merkittäviä terveydellisiä vaikutuksia. Sosiaaliset suhteet, ryhmäytyminen muiden kuorolaisten kanssa, oman äänen värähtely toisten kanssa, onnistumisen tunteet, koko elämänlaatu paranee ja jopa sykkeen on todettu tasaantuvan. Tähän vaikuttaa tietenkin myös hengittäminen. Kun hengitetään samaan aikaan ja ilman tulee riittää tiettyyn pisteeseen asti. Kuorossa laulaminen lievittää myös esiintymisjännitystä. Koska kuorossa kaikki ovat samassa tilanteessa, mokaamisella ei ole niin suurta merkitystä.

Tutkimustulokset puhuvat samaa kieltä kanssani. Siirryn nyt omiin kokemuksiini ja havaintoihin.

Olen laulanut aina. Jo pienenä tyttönä olen äitini mukaan laulanut omia laulujani leikkiessäni ulkona. Ja kun on tullut hiljaista, silloin on täytynyt tulla katsomaan, mikä on vialla tai minne kauas olen mennyt. Laulamisella ja musiikilla yleensäkin on ollut elämässäni aina suuri merkitys. Jos musiikki otettaisiin elämästäni pois, en tiedä voisiko sitä aukkoa korvata millään.

Minä pienenä :-)

No miksi laulamisesta tulee niin hyvä olo? Myös sillä on merkitystä mitä laulaa. Toiset kappaleet herättävät toisenlaisia tunteita kuin toiset. Eli tässäkin on kyse tunteista. Joitain kappaleita ei vaan pysty vetään kun heti itkettää.

Ja toisia taas ei pysty laulamaan siksi, että joko sanat, melodia, kummatkin tai alkuperäinen esittäjä ovat niin vastenmielisiä, että niitä ei vaan kerta kaikkiaan pysty edes kuuntelemaan.


Kappaleisiin voi myös liittyä ikäviä muistoja, vaikka itse kappaleessa ei olisikaan mitään vikaa.
Jotkut kappaleet taas herättävät ilon tunteita, tuovat mielihyvää laulaessa.
Jännittävää tässä on se, että kun on kyse mielipiteistä ja tunteista, niin jokainen kokee kappaleet omien tunteidensa kautta, omalla tavallaan.

Aika harvoin itse olen löytänyt sellaisia artisteja, yhtyeitä joiden koko tuotannosta tykkään.
Michael Jackson on yksi harvoista.


En tokikaan pysty enkä osaa enkä halua laulaa hänen tuotannostaan mitään.
Onko teille koskaan tullut vastaan sellaisia yhtyeitä tai artisteja joiden tuotantoa ette vain halua esittää sen tähden, että kyseinen yhtye tai artisti on sinulle niin rakas ja suojeltu, että koet tämän tuotannon esittämisen jotenkin raiskaamisena tai muuten häpäisynä? Että sitä musiikkia ei voi esittää kukaan muu kuin alkuperäinen esittäjä? Itse koen tällaista suojeluvaistoa Michael Jacksonin tuotantoa kohtaan. Kuka sitä ylipäätään osaisi esittää kunnioittavasti artistia kohtaan? Tietenkin aina voi tehdä omia versioitaan, jotka eivät edes yritä kuulostaa samalta kuin alkuperäinen, mutta silti.
Aina on se ”mutta silti”.

Laulaa voi kuka tahansa. Tietenkin. Eri asia on sitten se, miltä se kuulostaa. Sävelkorva on yksi tekijä laulamisessa. Jos se puuttuu, ei kuule eikä pysty arvioimaan minne se oma ääni lähtee kun sen suustaan päästää, niin silloin melodian kanssa laulaminen on hankalaa, eikä tuotos kuulosta siltä miltä olemme tottuneet laulun kuulostavan. Mutta kyllä silti voi ja kannattaa laulaa!!

Lauluääni on soitin. Ihmiskeho on soitin. Kyllä me huomaamme jos vaikka bändissä kosketinsoittaja soittaa jotain aivan muuta kuin pitäisi, yhtä lailla huomaamme laulajan virheet. Laulajan virheisiin ja vireeseen kiinnitetään kuitenkin vielä enemmän huomiota kuin soittimen soittajan virheisiin. Tämän vuoksi ja sen, että laulaja on usein yhtyeen keulakuva ja etulinjassa keikalla, laulaminen saattaa jännittää paljon enemmän kuin soittimen soittaminen. Lisäksi oma ääni, oma keho on arvostelun kohteena. Niin, arvostelun. Nykymaailmassa kun vielä arvostellaan äänen ja vireen lisäksi laulajan ulkonäköä, esiintymistaitoa ja välispiikkien lennokkuutta. Laulu yksin ei riitä.. 
Se satuttaa, mutta itse olen oppinut, että kaikkia ei voi miellyttää eikä kaikkea kannata ottaa itseensä. Toki kehittävä kritiikki auttaa kehittymään. Mutta tämä tietenkin keikkatilanteissa. Ei kenenkään tarvitse mennä yleisön eteen laulamaan ellei tahdo.

Keskitytään nyt kuitenkin vielä vain laulamiseen. Yksinlaulamiseen, kuorolaulamiseen, lauluyhtyelaulamiseen. Kyllähän se antaa niin paljon. Ja kuin soittotaitoa, kannattaa myös laulutaitoa harjoitella.
Laulamista voi harjoitella laulutunneilla tai yksin tai kuorossa. Monella tavalla. Laulutyylejäkin on niin monta, että en ala niitä nyt tässä perkaamaan. Mutta se on sanomattakin selvää, että harjoitella täytyy, jos tahtoo kehittyä. Harjoittelu ei aina ole kivaa eikä siinä aina kehity heti. Mutta sinnikkyys palkitaan.

Itse olen laulanut pikkuisesta lähtien omia lauluja, päiväkodin juhlissa, ala-asteella kuoroissa ja juhlissa, ylä-asteen juhlissa ja lukion kokoonpanoissa ja juhlissa. Musiikkiopiston Pop-jazz linjan bändissä, erilaisissa kuoroissa ja kokoonpanoissa, Suomen Teatteriopistossa, Seinäjoen ammattikorkeakoulussa Kulttuurituottajalinjalla, joka oli musiikkipainotteinen. Siellä kävin myös laulutunneilla ja tutustuin CVT –laulutekniikkaan (aivan loistava tekniikka).


Koulutukseen kuului useampi musiikkimatinea, teimme oman musikaalimme ja vielä lopuksi Fame-musikaalin.

Nyt olen vetänyt yrityksemme omaa Lauluyhtye Vocalsia kohta kaksi kautta. Ja mitä vielä jäi uupumaan? Paljon olen tehnyt töitä oman ääneni kanssa. Mutta silti en todellakaan ole valmis oman ääneni kanssa. Eikä oman äänensä kanssa ole koskaan valmis ja se vasta onkin hienoa. Voin kirjoittaa myöhemmin oman juttunsa a cappella -laulamisesta ja kuorolaulamisesta.

Laulutekniikan harjoittelemisesta on hyötyä myös puhetyöläiselle. Oppii hallitsemaan ääntään ja säätelemään sen voimakkuutta ilman, että rikkoo äänensä ja huomaa, että päivän päätteeksi ääni on karhea tai kokonaan poissa ja kurkkuun sattuu. 

Lopuksi. Miksi minä laulan? Laulan siksi, että saan siitä uskomattoman paljon iloa elämääni.

Kommentoi, saatko sinä laulamisesta iloa? Ja mitkä kappaleet sinussa herättävät tunteita?
Laulellen kohti tulevaa!!
-Suvi

perjantai 11. marraskuuta 2016

"Toi on selin yleisöön ja hei, puhu kovempaa!" Tai sitten kerron, miten lapsia oikeasti ohjataan.


Minulla on 30 vuoden takaa kokemusta lasten ja nuorten ohjaamisesta.

Opiskelin 1980-luvulla draamalinjalla (myöh. teatterin ja draaman tutkimus) yliopistossa ja samalla pidin näytelmäkerhoja. Pääsin heti soveltamaan teoriaa käytäntöön.

Tuolloin oli vain vähän lapsille sopivia näytelmiä. Tai oli kyllä, mutta niiden maailma oli 50-luvulta. Rupesin kirjoittamaan näytelmiä itse.Ja tällä tiellä olen edelleen.

Tällainen oli todellakin ensimmäinen kirjoituskoneeni, jolla näytelmiä naputtelin. Mahtava vehje, joka printtasi reaaliaikaisesti.

Opin nopeasti, että lapset eivät selviä liian monimutkaisista sanoista. Eivätkä liian pitkistä repliikeistä.
Opin, että ekaluokkalaiselle, joka vasta tavaa, ei voi lyödä näytelmätekstiä, ammattislangilla plaria, käteen. Improvisoimalla päästään parempiin tuloksiin.

Vaikkapa näin!
-         REIJA
       Mitäs tää Punahilkan äiti sanookaan Punahilkalle, kun se antaa tämän korin?
-         ÄITI 
-          Punahilkka, mummu on kipeä ja sinun täytyy viedä hänelle mehua ja pullaa. 

       Omat sanat sopivat lapsen suuhun ja näytelmä jatkuu.



    Tärkeintä on, että lasta ohjataan näyttämöllä, olipa sitten kyseessä improvisoitu näytelmä tai valmis
teksti. Täytyy antaa lapselle aikaa omaksua ohjeet. Antaa aikaa ajatella.
(Kyllä, lapsetkin ajattelevat)
On turhaa toistaa useita kertoja, että pitäisi  PUHUA KOVEMPAA.
On opastettava lasta huomioimaan katsoja, sillä silloin hän oppii näkemään, kuuluuko ääni takariviin saakka.
Tämä on pitkä tie, mutta se tuottaa joskus tulosta.

Yhä vieläkin saattaa harjoitustilan läpi kävellä täysin tuntematon henkilö, joka ottaa asiakseen kommentoida harjoituksia hihkaisemalla: "TUOHAN ON SELIN YLEISÖÖN!"
Herrahenkilö on tietysti poistunut paikalle, ennenkuin ehdin kertoa, että oppilas on ohjattu olemaan selin, koska selällä voi ilmaista erittäin tehokkaasti vaikkapa torjuntaa.

Mutta tottahan se on, että joskus nuori näyttelijä on selin, vaikka kasvojen kuuluisi olla yleisöön päin. Tähänkin on mielestäni luonnollinen selitys. Lapselle teatteri on leikkiä, jossa yleisön olemassaolo, saati että oltaisiin näyttämöllä yleisöä varten, ei muistu edes mieleen.



      Kerran kolme tyttöä halusi tehdä oman versionsa Tuhkimosta. Ekaluokkalaiset pikkuneidit olivat koko näytelmän ajan pianon takana supattamassa. Ei järin yleisöystävällistä, mutta ymmärrettävää.
 Näytelmäkerhot ovat taaksejäänyttä elämää. Nyt opetan teatteritaiteen perusopetusta, jossa opetus etenee tavoitteellisesti ja noudattaa laadittua opetussuunnitelmaa. Oppilas pääsee tutustumaan kaikkiin teatterin osa-alueisiin: näyttelijäntyöhön, lavastukseen, maskeeraukseen, puvustukseen, valaistukseen, dramaturgiaan ja ohjaukseen. Ilmaisutaidon harjoituksia tehdään kasapäin, mutta niin opettajan kuin oppilaankin sytyttää tulossa oleva näytelmä. Mitä tänä vuonna tehdään? Millainen joulunäytelmä? Millaisen roolin saan?

Taidan olla välillä natsi. Sillä harjoiteltava on ja toisten esityksiä ja suorituksia on kunnioitettava.
Siinä auttavat syksyllä yhdessä laaditut säännöt.

On kummallista, että joistakin aikuisista on hauskaa, kun lapset esiintyvät vähän sinne päin, muuta minun oppilaitteni esittämänä ette mitään puolivillaista näe. Olkoon näytelmä sitten vaikka vain kahden minuutin mittainen, niin se harjoitellaan  kunnolla. Minun tehtäväni kun on varmistaa, että lapsi saa onnistumiselämyksen.
Tuskin kukaan toivoo, että oma lapsi kaatuu hiihtoladulla, suksi menee poikki ja muksu tulee räkä poskella itkien maaliin.
Esityksessä jokaisella pikkunäyttelijällä on oma tähtihetkensä ja jokaisella on aika, jolloin pitää vain olla verhoissa hiljaa, vaikka joskus tosi vaikeaa onkin.

Aina ei kaikki mene kuin Strömsössä. Olen suostutellut vastahakoisen lapsen näyttämölle. Tein näin, koska takanani oli monta kokemusta, joissa lapsi on kaivannut vain pientä rohkaisua. Tämä lapsi kuitenkin ahdistui eikä jatkanut harrastuksessa enää.

Silti mikään ei voita ensi-illan tunnelmaa, kun isät, äidit, kummit ja mummit sekä ääntelevät pikkusisarukset ovat pakkautuneet katsomoon, videokameroita viritellään, kännykkäkamerat ovat valmiina. Esiripun takana käy kuhina. Miljoona kertaa jonkun pää pujahtaa esiin verhonraosta ja aina on vielä yksi kysymys. Niin ja jokaisen on käytävä sanomassa henkilökohtaisesti, kuinka paljon jännittää.

Katsomo hiljenee, valot sieltä sammuvat. Esirippu aukeaa. Näytelmä voi alkaa.

Ja ne kiitokset, niitä harjoitellaan joskus kauemmin kuin itse näytelmää. Aplodeja!


   -Reija