perjantai 31. maaliskuuta 2017

Suomen hevonen - " enää mitää funktioo"?

Sunnuntaipäivän ratoksi ajelin teatteriin, tällä kertaa entiselle kotipaikkakunnalleni Etelä-Pohjanmaalle Kauhajoelle katsomaan Ne On -teatterin 20-vuotisjuhlanäytökseen.



Ne On -teatteri on harrastajateatteri, joka oli ottanut juhlavuotensa esitykseksi Sirkku Peltolan kirjoittaman Suomen hevosen, joka on trilogian ensimmäinen osa. Tälläkin kertaa neonilaisia on ohjannut Eija-Irmeli Lahti.

Sirkku Peltolan näytelmät ovat maamme esitetyimpiä. Suomen hevonen esittelee meille Kotalan perheen, joka sittemmin tuli tutuksi myös näytelmistä Yksiöön en äitee ota ja Lämminveriset.
Trilogia sai vielä neljännenkin jatko-osan, nimeltä Hevosten keinu.

Suomen hevonen pureutuu maalaisperheen elämään EU-Suomessa. Tilalla asuvat Äite (Eeva Tallberg) tyttärensä Ailin (Tiina Latva-Krekola) ja tämän ex-miehen, Lassin (Jarmo Latva-Krekola), kanssa. Perheen 13-vuotias tyttö, Jaana (Pirita Kuru), asuu vielä kotona, aikuinen poika,Kai (Niko Kuru), on jo muuttanut pois, mutta vierailee säännöllisesti lapsuudenkodissaan.
Perheen ulkopuolelta paikalle pyöräilee Lassin naisystävä Mervi (Sara Kiskola) ja Jaanan kaveri KK (Julia Ketola).

Näytelmä on vuodelta 2004 ja se vaikuttaa olevan entistä ajankohtaisempi, sillä olemmehan lukeneet viljelijöiden ahdingosta.

Näytelmässä kaikki asiat, jotka olivat ennen arvokkaita (niin henkisesti kuin rahallisestikin) ovat nyt arvottomia. Tallissa on toimettomana Harmo, armoton työhevonen, joka kelpaa enää kuin kuulan ruuaksi.
Tosin Kai tietää, että Sisiliassa hevosenliha on herkkutattien kaltaista herkkua, joten vanha kaakki päätetään myydä sinne ja samaan syssyyn viedään myös naapureidenkin hevoset. Mikään ei kuitenkaan mene niinkuin oli suunniteltu.

Pienen kylän ympärillä koko maailma muuttuu hurjaa vauhtia eikä näytelmän henkilöillä ole mitään mahdollisuutta pysyä kyydissä mukana. Jokin on kuitenkin muuttumatonta:
Tuvan sisustus ei trendejä seuraa. Se tuo turvaa.
Ja kun posti tuo entistä pahempia uutisia, niin tuulipuku pysyy Ailin yllä kuin luotiliivi. Suojana.

Yleisö saa Peltolan tekstille nauraa, mutta näyttelijät eivät pääse helpolla. Peltolan kirjoittama vuoropuhelu vaatii näyttelijöiltä saman rytmin. Jos jollakin alkaa kone "vouvvaan", niin muillakin on hankala saada rytmistä uudestaan kiinni. Suomen hevosen repliikkejä kun ei niin vain soviteta omaan suuhun, vaan ne on lausuttava sanatarkasti käsikirjoituksen mukaan.

Tässä pieni ote näytelmätekstistä:

AILI     Se vaan meinaa, että meidän avioero johtu siitä, että minä olin postikortissa saunanlauteilla.

LASSI Koska.

AILI     Nuorena.

LASSI  Näytä.

AILI     Ole tallella.

Ei-sanaa vältellään viimeiseen saakka ja kieltävä sävy on saatava puheeseen intonaation avulla.

Tiina Latva-Krekola Ailina tekee roolinsa pienin elein. Ongelmallinen suhde poikaan ei salli koskettamista, mutta pieni sormenkoukistus kertoo, kuinka paljon äiti haluaisi halata poikaansa.
Äiten kanssa sanailu on parhaimmillaan silloin, kun repliikit pysyvät lyhyinä ja napakoina.
Latva-Krekola selvittää Peltolan haastavan tekstin kuin leikiten.

Eeva Tallbergilla on äitenä vaikeuksia muistaa pisimmät repliikit, mutta keho liikkuu sulavasti ja tekee äitestä teräväpäisyyden lisäksi myös ketterän. Äiten pitkät vuorosanat ovat Tallbergille haastavia rytmittää.


Jarmo Latva-Krekola esittää Lassi-isäntää ja löytää ilmaisuunsa hauskat sävyt, mutta myös vakavat vivahteet. Kun Lassi alkaa kertoa, miksi hän jätti EU-tukirahat hakematta, tajuaa, että maailma tässä hullu on, ei isäntä.

Niko Kuru tekee Lassin ja Ailin pojan, Kain, roolin ja pääsee hyvin taivaanrannanmaalarin nahkoihin, kirjaimellisestikin. Heviletti ja mustat nahkavaatteet viimeistelevät harrikkamiehen lookin. Levoton liikehdintä antaa ymmärtää, että äkkirikastuminen ei taida tältä mieheltä onnistua.

Pirita Kuru esittää perheen teinitytärtä, Jaanaa. Piti ihan näytelmän jälkeen tarkistaa sekä Piritan että Jaanan kaveria, KK:ta, esittävän Julia Ketolan iät, sen verran hyvin kumpikin pääsivät eleissään ja liikkeissään lähelle 13-vuotiaiden maailmaa. Tyttöjen maailma vaikuttaa välillä olevan irrallaan aikuisten maailmasta.

Olisi toivonut, että näytelmän aikuiset olisivat havahtuneet ja huomanneet KK:n syvän ahdingon, jotta hänen epätoivonsa olisi saanut tarvitsemaansa tilan eikä ajan. Koko näytelmän hetkellinen pysähtyminen still-kuvaan olisi antanut yleisön ajatuksille aikaa käsittää nuoren tytön tuska. Nyt vain kiirehditään seuraavaan kohtaukseen ja traagisuus jää nopeasti taka-alalle.

Ehkä ainoa roolihahmo, jolla vielä on jonkinlaista toivoa, on Lassin uusi naisystävä, pankkivirkailija Mervi. Sara Kiskola tekee tarkan kuvan naisesta, joka pyrkii ennen kaikkea olemaan kuten kaikki muutkin. Eikä missään nimessä halua olla kenellekään vaivaksi ja jos on vaivaksi ollutkin, niin on valmis lähtemään vaikka naapurimaahan pyytämään anteeksi.

Mervi haluaa olla paljonkin, mutta aina siihen ei saa Kotalassa lupaa. Kokonainen kohtaus näytellään sen ympärillä, tuleeko Mervin laittaa Jaanan reppu naulaan vai ei. Mervi yrittää tehdä kaikkien mielen mukaan.

Hillittömät naurut kirvoitti kohtaus, jossa Mervi tulee Tallinnan laivalta ja vetää perässään kaljakärryä, jossa on yksi laatikko olutta. Vaikea kuvitella, että Mervi itse edes joisi olutta, mutta kärryt ja olut on ollut pakko hankkia, että sulautuu massaan laivasta poistuttaessa.


Näytelmän lavastus on toimiva, vaikka olisin toivonut, että näyttelijät olisivat voineet käyttää enemmän syvyyssuuntaa. Tosin tunnen itsekin ko. näyttämön ja tiedän sen rajallisuuden. Ulko-ovi näyttää todelliselta ja pihavalo oven yläpuolella todella luonteva.

Kauhajoen yhteiskoulun auditoriossa ei ole kunnollisia teatterivaloja, vaan jälleen kerran ikävä, tarkoitukseton varjo osuu näyttelijän kasvoille. Se pistää vihaksi.

Jaanaa, KK:ta ja Kaita lukuunottamatta on muiden puvustus hyvin vanhakantainen. Se sopii kuitenkin näytelmään hyvin. Ensinnäkin vaatteet, jotka saattoivat olla muotia 1970-luvulla, kertovat siitä, että rahaa ei enää ole kulutettavaksi.

Onnea 20-vuotiaalle Ne On -teatterille, teini-ikä on nyt takana ja paljon hyviä vuosia edessä, toivon mukaan!

Iloista viikonloppua ja vielä ehditte Kauhajoelle teatteria katsomaan! Kyllä kannattaa!

t.Reija

P.S. Lisään kuvia, kun niitä saan! :)
Edit 3.4. Lisätty kuvia!
















tiistai 28. maaliskuuta 2017

Räätälöity näytelmä - Kuinka kätevää!!!!!

Tänään blogini on jälleen videon muodossa. Videolla näette kolmen ihmisen traagiset juhlakokemukset, jotka olisi voitu pelastaa paremmilla ohjelma,-ja lahjavalinnoilla.
Katso video, niin tiedät miten!!




Hyvää tiistaita ihminen!!

-Suvi

perjantai 24. maaliskuuta 2017

Ensi-iltapäivä

Tää on se päivä. Enskaripäivä.

Eilen oli kenraaliharjoitus, joka meni riittävän huonosti. Se ennustaa meidän teatterilaisten mielestä hyvää ensi-iltaa. Niin me (taika)uskomme.

Yrittäjänä toimimisen lisäksi opetan teatteritaiteen perusopetusta lapsille. Taiteen perusopetus on tavoitteellista ja tasolta toiselle etenevää opetusta. Taiteen perusopetukselle on oma opetussuunnitelmansa.

Tänään siis 12-13-vuotiaiden ryhmän Peppi Pitkätossu -näytelmä saa ensi-iltansa. (Olen kirjoittanut blogia ehkä kuusi riviä ja ensi-ilta on mainittu niistä jokaisella)

Miten lasten ohjaaminen eroaa aikuisten ohjaamisesta? Uskokaa tai älkää ei oikein mitenkään.
Minulla on ohjaamisessa pari kultaista sääntöä. Ensinnäkin en päästä ketään mokaamaan näyttämölle.
Tottakai joskus repliikki unohtuu ja esirippu saattaa aueta väärässä kohdassa tai jesarilla (ilmastointiteippi) kiinnitetty ei pidäkään tapettia paikallaan.

Mutta en päästä ketään näyttämölle tai tekniikkaa hoitamaan ilman kunnollista harjoittelua.
Peppi-tekstistä dramatisoin yli 20 sivua pois, että se saadaan vietyä maaliin näin nuorten näyttelijöiden kanssa.
Toivon, että yleisö nauraa Pepin kommelluksille, poliisien yksinkertaisuudelle ja sosiaalitädin  jäykkyydelle, en sille, että joku lapsista ei osaakaan rooliaan.
Lasten pitää onnistua!

Ennen esitystä olen näyttämön takana. Varmistan jokaiselta, että kaikki mitä roolissa tarvitaan on oikealla paikalla. Kiinnitän peruukkia, nostan housuja, tsemppaan ja rauhoittelen.

Esityksen aikana olen etupenkissä plarin kanssa valmiina kuiskaamaan, jos tarve vaatii. Tänään olen myös tehosteiden ja musiikin hoitajana. Ja teen sen mitä voin sitten katsomosta käsin.

Mutta minunkin pitää luottaa näyttelijöihin, sillä en voi tehdä työtä heidän puolestaan.
Ja minähän kyllä luotan!

To do -listalla vielä tänään:
- hakaneulat
- karkkia tortun päälle
- rautalangat Pepin palmikoihin
- liitutaulutapetti
- muuta mitä?

Ja sitten mennään! Då kör vi!


Mukavaa viikonloppua!
t.Reija






tiistai 21. maaliskuuta 2017

Nyt sitä TUNNETTA!

Tänään pohdin, miten näytellä rakkauskohtaus ilman suutelemista.

YouTubestakaan ei ollut mitään apua. Jokainen klippi, jonka hain haulla "Movie love scene" sieltä tulee rakastelukohtaus tai vähintään intohimoinen suutelukohtaus rakkaudentunnustuksen jälkeen.


Mutta miten muuten ilmaista rakkautta? Pitkiä katseita, koskettelua, herkkä tanssi yhtä herkän musiikin tahdissa. Näyttämöllä katsojat pitää vietellä tunnelmaan mukaan. Jos herkkyys ei välity, jää rakkauskohtaus laimeaksi. Tärkeintä olisi saada kohtauksesta uskottava, koskettava. Kaikki tajuavat mitä tapahtuu seuraavaksi, kun rakastunut pari kulkee kohtauksen jälkeen sermin taa samoissa tunnelmissa. Mutta miten rakentaa kohtaus lavalle?

Tätä muun muassa harjoitellaan tämän päivän GRIMM-näytelmän harjoituksissa.
Ehkä kannattaa tulla itse katsomaan millaiseen lopputulokseen tulimme tämän kohtauksen kanssa, toukokuussa tämäkin kohtaus saa ensi-iltansa.

Mutta mitä muita hankalia kohtauksia näytelmissä voi olla? Tappelukohtaus on aina haastava. Miten saada se näyttämään oikeasti uhkaavalta, eikä vain nyrkkien heiluttelulta. Tähänkin auttaa se, että imeytyy kohtaukseen sisälle. Hakee itsestään pelon, vihan ja uhkaavuuden tunteita ja yrittää siirtää näitä tunteita tekemiseen. Kysymys: Miten tämä hahmo reagoi väkivaltaan, aikooko se paeta vai kohtaako uhan? Jos kohtaa, osaako tämä hahmo tapella, onko se tapellut useinkin, vai onko tämä ensimmäinen kerta. Vai, onko tappeleminen tämän hahmon salattu taito, joka nyt yhtäkkiä pulppuaa pintaan hahmon joutuessa uhatuksi? Kysymyksiä on monia, mutta ne on hyvä selvittää, jotta osaa toimia siten, kuin tämä hahmo toimii. Tässä on hyvä klippi teatteritappelusta.



Vaikeisiin kohtauksiin liittyy aina jokin hallitseva tunne. Ehkä juuri sen tähden suurten tunteiden kohtaukset ovat niitä vaikeimpia tehdä, mutta onnistuessaan juuri niistä tulee niitä vaikuttavimpia yleisölle. Ja tunteet haetaan kumminkin jokaisen näyttelijän omista tunnevarastoista. Ne istutetaan roolihenkilön tunteiksi, mutta näyttelijän oman maailman kautta ne kulkevat. Näyttelijän täytyykin osata olla yhtä aikaa auki ja avoin kaikille impulseille, mutta silti rajata ja rajoittaa tunnetta roolihenkilön raameihin sopivaksi. Roolihenkilön tunteet voivat myös olla toisenlaiset mitä näyttelijällä itsellään olisi samassa tilanteessa. Silloin näyttelijän oma reagointi pitää laittaa syrjään ja hakea roolihahmolle samaan tilanteeseen toisenlaiset tunteet. Ei niin helppoa. Mutta palkitsevaa.

Nyt pitää alkaa valmistautumaan tämän päivän harjoituksiin. Tunnetta kehiin!!

-Suvi






perjantai 17. maaliskuuta 2017

Ensi-iltaviikko APUA!

Ensi-ilta sunnuntaina! En kestä!

Katsojan näkökulmasta ensi-ilta kuulostaa hienolta, koska hän on silloin ensimmäisten joukossa näytelmän yleisössä. Saa kertoa kommentit heti tuoreeltaan, mahdollisesti pääsee lukemaan lehtiarvostelun, jonka kriitikko on kirjoittanut täsmälleen samasta esityksestä.

Näyttelijän ja ohjaajan kannalta lähestyvä ensi-ilta on piinaava.
Älkää kysykö minulta edes kelloa ensi-iltapäivänä. En minä tiedä, minulla on ensi-ilta.
Törkeintä on, jos aviomies tulee laskupinon kanssa ja sanoo, että nämä pitäisi nyt JUST maksaa nettipankissa. En minä ole kykenevä, minulla on ensi-ilta.

Ettekö te nyt tajua? Minulla on ensi-ilta, minä en ole järjissäni!
(Palaan kyllä tähän maailmaan heti ensi-illan mentyä ohi ja olen taas normaali)

Tämä viikko on oikeasti aika kamala, sillä sunnuntaina on Minnan salongissa -näytelmän ensi-ilta ja ennen esitystä minulla on Peppi Pitkätossu -näytelmän kolmen tunnin harjoitukset lasten kanssa.
Pepissä en näyttele, vaan ohjaan. Ja esityksissä kuiskaan ja lisäksi hoidan vielä äänitekniikkaa.
(Onneksi itselläni on takana monen vuoden harjoittelu, joten osaan pitää langat käsissäni)
 Valotekniikkaa hoitavat lapset ja heidän tulee saada keskittyä siihen.

Onneksi Pepin lavasteet ovat kasassa, puvustus on kunnossa (paitsi että Tommin näyttelijä ei suostu laittamaan näyttelijätoverien vaatimaan jakausta keskelle päätä. Ongelma!)

Kerroin teille aiemmassa blogissani, että Minnan salongissa -näytelmä on nyt valmis. Taisi olla helmikuun ekalla viikolla. Olihan sen runko tosiaan valmis, mutta lihaa luitten päälle tuli vielä pari päivää sitten. Näin voidaan toimia, kun vastanäyttelijänä on Suvi, joka ei viime hetken muutoksista ole moksiskaan.

Menovinkki sunnuntaille 19.3. klo 17 Frantsilan Kehäkukassa Minnan salongissa -pienoisnäytelmä.
Liput 10 € ja käteistä pitäis olla.

Menovinkki pe 24.3. klo 18. Peppi Pitkätossu, Hämeenkyrön yhteiskoulun auditorio.
Muut esitykset la 25.3. klo 14 ja 17.
                         to 30.3. klo 18.

Tervetuloa! Ja hyvää viikonloppua!
t.Reija








maanantai 13. maaliskuuta 2017

Sponsorihakua



Olisipa maailma sellainen, jossa ei tarvitsisi ollenkaan rahaa. Kaikki onnistuisi ilmaiseksi ja kaikilla olisi hyvä mieli. Niin, järjestäminen olisi ilmaista, mutta silti työstään saisi palkkaa.
Mutta näin kun ei ole, täytyy näytelmänkin tekemiseen hakea ulkopuolista rahallista tukea.




Mistä alkaisin? Ensin täytyy miettiä, millaisia teemoja näytelmä pitää sisällään. Ja sitten mitkä yritykset tai muut tahot istuvat näihin teemoihin. Toki rahallista sponsorointia voi hakea ilman näytelmään sidottuja teemojakin, mutta teemat helpottavat tuen antajan päätöksentekoa. 


Pitäisikö sitten hakemalla hakea ja puskea näytelmään vaikka väkisin jokin teema, jotta saisi jostain tietystä paikasta sponsoriapua? Ei tietenkään, mutta jokaista eri yritystä tai muuta tahoa kannattaa lähestyä eri teeman kanssa, painottaa jotakin tiettyä asiaa, jotta se istuisi parhaalla mahdollisella tavalla yrityksen omaan toimintaan. Näin sponsorin on helpompi tehdä positiivinen päätös.

Tietenkin sponsorituen hakeminen on aina kuin kävelyä heikolla jäällä. Koskaan ei tiedä, tuleeko rahaa vai ei. Ja täytyy myös koota sellainen sponsoripaketti yritykselle, joka hyödyttää sitäkin. 


Yksisuuntaista sponsorointia/yhteistyökuviota on turha edes miettiä. Siksi mekin tarjoamme rahallista vastinetta vastaan aina jotakin enemmän kuin pelkän logonäkyvyyden julisteessa tai käsiohjelmassa. Tavoitteemme on, että kumpikin osapuoli hyötyy sponsoroinnista.





Silläkin on usein paljon merkitystä, kuinka tunnettu oma yritys on. Jos toinen osapuoli ei tunne sponsorituen hakijaa eikä koe tätä luotettavaksi tahoksi, silloin harvemmin rahaa tulee. Kuka nyt avustaisi kohdetta, jota ei yhtään tunne. Tämä on meillä ollut usein ongelmana. Tunnettuus. Siksi olemmekin aina kertoneet myös paljon yrityksestämme sponsorointihakemuksissa.

Taholle, josta aikoo saada rahallista tukea, täytyy tulla sellainen tunne, että sen olisi tärkeää sponsoroida juuri tätä kohdetta. Kohde on joko hyvin tunnettu, varmasti menestyvä, paljon ihmisiä tavoittava tai yrityksen omaa kehitystä tukeva tai hyvää mainetta kasvattava. Jos tuen antajataho ei koe, että kohde on näitä asioita, silloin rahaa harvemmin tulee. Kuka nyt tukisi kohdetta, joka ei ole tunnettu, ei menesty varmasti, on epäilyttävä tai jotenkin muuten sellainen, joka voisi vaarantaa tuen antajayrityksen mainetta. Varmaa menestystähän ei kukaan voi ennustaa, mutta jos tuen antajataho tuntee pystyvänsä luottamaan sponsorointikohteeseen, silloin ollaan jo pitkällä.

Ja sekin, vaikka kuinka painottaisi näytelmän hyviä puolia, hyviä teemoja ja näytelmä olisi työryhmän mielestä muutenkin hyvä, mikään ei takaa sitä että tukea tulee. Jotkut yritykset saattavat ajatella, että näytelmän teemat eivät ole tarpeeksi mielenkiintoiset tai merkittävät tai että näytelmää ei tahdota tukea ylipäätään. Mieluummin sponsoroidaan vaikkapa urheilijaa. Mutta mielestäni näytelmän sponsoroiminen on kaikin tavoin järkevää. Kulttuuri lisää tutkitusti ihmisten hyvinvointia ja jo pelkästään sen luulisi olevan tarpeeksi hyvä syy sponsorointiin. 


Ja yhtälailla näyttelijän kuin urheilijankin on treenattava. Urheilijan välineisiin kuluu rahaa, niin kuluu näytelmänkin tarpeistoon. Urheilija koostuu hyvästä tiimistä tämän takana plus se oma suoritus. Samoin näyttelijä koostuu hyvästä valmistelusta plus oma suoritus. Ilman hyvää esitystilaa, lavastusta, valoja, ääniä, puvustusta ja maskeerausta ei olisi niin hyvää näyttelijää. Ja näihin kaikkiin kuluu rahaa. Täytyy muistaa myös markkinointiin kuluva raha, käsikirjoittaminen ja ohjaus. 
Ja urheilijakin syö, tarvitsee lepoa ja katon päänsä päälle. Urheilijat maksavat laskuja niin maksaa näyttelijäkin. Työtä kumpikin. Urheilu ja näytteleminen. 

Miksipä siis ei kannattaisi tukea myös näytelmää? 
Minusta kannattaa. Siten me pystymme antamaan katsojille parastamme.

-Suvi

perjantai 10. maaliskuuta 2017

Just nyt: Ihanaa tehdä teatteria!

GRIMMin näyttelijät tutustuvat tekstiin tänään.
Teatterin tekemisessä on monia ihania hetkiä. On siinä todella monia katastrofaalisiakin hetkiä, mutta en nyt kerro niistä ja vaan keskityn kaikkeen ihanaan.

Ihanaa on kun ohjaaja saa käsiinsä uuden tekstin. Plari on puhdas ja kankea, vielä vailla merkintöjä.
Kohta se täyttyy kirjoituksista, yliviivauksista, alleviivauksista, lisäyksistä, ohjausmerkinnöistä, kahvikupin jäljistä, suklaatahroista. Kesäteatteria ohjaajavan plari kastuu ainakin kerran kesässä ja ilman asianmukaista kansiota, plari on pian sekava kasa yksittäisiä lehtiä.
Mutta nyt vielä siis uunituore GRIMM -kun sadut heräävät eloon -käsikirjoitus edessäni.

Ihanaa on castingissa, johon on kutsuttu rooleista kiinnostuneita. Jännitystä ilmassa. Heitellään vähän vitsiä, että tulee rento tunnelma. Nyt luetaan. Voi kuinka virheetön puheilmaisu, oi kuinka tumma ääni. Tää on niin sopiva just tohon rooliin. Joojoojoo! Nää me otetaan.

Ihanaa on kun työryhmä on ekaa kertaa koolla. Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua.
Myöhemmin kaikki väsyvät samojen kohtausten hiomiseen eikä ohjaaja muista mitä ohjeita antoi viime kerralla, pitikö mennä oikealle ja tulla vasemmalta vai oliko se toisinpäin.
Mutta nyt on ihanaa, teksti avautuu lukuharjoituksissa. Hillitön nauru raikuu.
Tästä tulee niin hyvä! Me ollaan niin parhaita!



 Ihanaa viikonloppua! t.Reija




tiistai 7. maaliskuuta 2017

GRIMM Tukkateatterilla!!

Perhanan flunssa meinaa kaataa täysin petiin, mutta sinnikkäästi väännän tämän blogitekstin.

Käytiin eilen Reijan kanssa katsastamassa tulevan näytelmämme GRIMM esityspaikka, Tukkateatteri.






Tukkateatteri sijaitsee Tampereella osoitteessa Laukontori 12. Vihdoin käytössämme on oikea teatteritila! Olemme tehneet näytelmiämme missä milloinkin, mutta nyt saamme näytelmällemme hienot puitteet.

Kulkuja tilassa on kaksi, lavan kummallekin sivulle verhoihin. Lisäksi voidaan hyödyntää tuloja katsomon takaa kahviotilasta. Käytössämme on myös sermejä, jotka mahdollistavat kulkujen rakentamista myös lavan keskiosaan, jotta pääsee poistumaan myös lavan keskelle.
Näyttämö on hyvän kokoinen ja katsomo nouseva. Katsomon kokokaan ei ole jäätävän suuri, joka mahdollistaa intiimin tunnelman.
Myös valo,-ja äänitekniikka on jo tilassa valmiina.

Kaikin puolin mahtava tila ja upea sijainti. Mainittakoon vielä, että Tukkateatterin lähellä on myös paljon parkkitilaa, bussilla pääsee lähelle ja Tampereella asuva voi vaikka kävellä paikanpäälle.

Olemme toimintamme aikana tehneet teatteria milloin missäkin. Varsinkin räätälöityjä näytelmiä olemme esittäneet mm. vanhassa kuivurissa, kahvilassa ja kokoustilassa. Suuremmat näytelmämme olemme esittäneet Hämeenkyrön Koskilinnassa ja kesäteatteriesitykset Koskilinnan etupihalla ja Reijan kotitalon autotallin edustalla.

Urheiluhullu Koskilinnan etupihalla
Tapahtui Kemppaisen pesulassa Reijan kotitalon autotallin edustalla




Jotta nyt on meinaa uutta tulossa tilankin puolesta. Kannattaa tulla katsomaan itse, GRIMM toukokuussa 2017!



-Suvi

torstai 2. maaliskuuta 2017

Valkataan valokuvia ja vältellään virheitä

Olen jo aiemminkin kertonut tekeillä olevasta näytelmästämme, jonka aiheena on Minna Canth.
Keskiviikkona oli korkea aika ottaa valokuvia julisteeseen ja tietysti myös jaettavaksi ympäri sosiaalista mediaa.

Näytelmän tapahtumat on sijoitettu Kanttilaan, Minnan kotitaloon Kuopiossa. Tapahtuma-aika on 1800-luvun loppupuolella.
On aika haastavaa yrittää lavastaa Kanttilaa uudenaikaisiin tiloihin: aina jostain pilkottaa pistorasia, sähköpatteri. On vaikea löytää oikeasti vanhoja tai ainakin tarpeeksi vanhalta näyttäviä kalusteita.

Onneksi sopiva kuvauspaikka löytyi, sillä Kanttilassa näytti olevan suurinpiirtein samanlainen kalusto, jonka ääressä Minna ystävineen keskusteli ja pelasi korttipeliä, nimeltä skruuvi.
Kuvausympäristömme oli jo valmiiksi sopivan vanha ja Minna saattoi huoletta aloitella  pasianssin peluuta.
Tosin epäilen, että Minnalla ei ollut vielä käytössään Silja Linen kortteja tuolloin, kuten tarkkasilmäiset varmaankin huomaavat.
Tarkka oli kuvaajamme Iiriskin, sillä hän pyysi laittamaan kortit niin, että ne eivät näy.
Tässä Minna kirjoittaa käsin uutta näytelmäänsä, mutta voi ei! Liian modernit silmälasit ovat unohtuneet nenälleni!

Luin Minnan elämäkerrasta, että kirjailijatar laittoi hiuksensa aina laineille, niinpä kaivoin esiin tyttäreni laineraudan. Tai siis niinhän minä luulin, kunnes kokeilin rautaa ensimmäisen kerran ja huomasin tehneeni itselleni kivat kreppikiharat. Juuei. Minnan tukka olkoon näytelmässämme suora.
(Krepatusta kuontalostani ette tule näkemään kuvaa!)

Nuori Minna tässä tuskailee käsityönsä kanssa. (Sopiva ristipistotyö löytyi äitini varastoista) Mutta onkohan tuo lampun valo liian sähköinen?
Tässä juliste on nyt valmiina sopivan rustiikkisena.

Kuvat: Iiris Iso-Mustajärvi
Julisteen toteutus: Suvi Vanhala

Mutta sattuu sitä paremmissakin piireissä. Tästä löytyy kaikki kolmetoista virhettä, jotka tarkkasilmäiset löysivät Titanic-elokuvasta.


Mukavaa hiihtoloman ja viikon loppua! t.Reija